6.5. vietettiin älä laihduta – päivää. Ja halusin hieman lähteä avaamaan laihduttamisen haluja ja toiveita. Olenhan kokemusasiantuntija ollut lähes koko elämäni!
Laihduttamisen lopetin 3v sitten ja se on ollut monien huonojen elämänvalintojen keskellä yksi parhaista. Ja ei, se ei tarkoita ettenkö halua pitää itsestäni huolta, elää terveellisesti, liikkua ja voida hyvin. Avain on se, että rakastan itseäni aivan liikaa kiduttaakseni, rajoittaakseni ja aiheuttaakseni keholleni enempää hallaa ja ongelmia mukautumalla dieettikulttuurin syövereihin.
En kiellä itseltäni enää banaaneja (how sick is that!), en joudu ansaitsemaan ruokaa enkä herkuttele toisten valmiiksi asettamisen päivien, tai tavoitepainon saavuttamisen ”luvalla”. En suostu ignoraamaan kehoni viestejä, viestejä jotka on asetettu minuun elossapysymisen vuoksi! Nälkä ei ole asia, jota kuuluu koko ajan huijata. Paino ja keho ei ole asia, jota kuuluu koko ajan pakkomielteisesti miettiä.
Ylipainoisen lapsen ja nuoren kokemusmaailma ei ole aina ollut helppo. Siihen kuuluu paljon ahdistusta ja ennen kaikkea häpeää siitä, ettei ole kuin muut, haukkumista ja muita ilmiöitä.
Missään lehdissä ei ikinä näy samanlaisia kehoja kuin omasi on. Tai ne kehot, jotka ovat samankaltasia, ovat kaikki jotenkin paheksuttuja, sairaaksi tuomittuja ja niiden kehojen ihmiset halveksuvat itseään ja inhoten ruoskivat itseään. Kouluterveydenhoitaja puhuu painoindekseistä ja lautasmallista. Ei lapsi ymmärrä niistä, mutta ymmärtää, ettei ole samanlainen kuin muut. Ja tuntuu, että pitäisi olla, mutta kun ei tiedä miten eikä ole keinoja siihen.
Se on valtavan eriarvoistavaa, poissulkevaa, se on rasistista läskivihaa verhottuna kauniisiin kansiin. Ihminen on laumaeläin ja elää yhteenkuuluuvuudesta ja toisten hyväksynnästä. Näin rajusti karrikoiden.
Ensinnäkin. Lasten ei kuulu laihduttaa. Toistan vielä. Lasten ei kuulu laihduttaa. Mutta minä olen laihduttanut jo ala-asteen alussa, ja samaa puhetta kuulen oman 7- vuotiaan poikani suusta. Pitäisi olla pienempi vatsa. Läskiviha elää kouluissa ja yhteiskunnassa ja ihmisten terveydestä muka huolehditaaan. Miten se on huolehtimista, että aiheutetaan pienille ihmisille pahaa oloa ja epävarmuutta. Painoindeksit ja kehonkoostumus vilahtelevat puheissa, 5 kilon maaginen painonpudotus on kaikkien naisten huulilla ja kesäksi, jouluksi ja äitienpäiväksi pitäisi päästä kuntoon. Mihin kuntoon? Naistenlehden kansikuvan kuntoon? On surullista, että verrattain laajassa tuttavapiirissäni ja hyvinvointialan ammattihenkilöissä ei löydy kuin muutamia terveen ruoka- ja kehosuhteen omaavia naisia.
No mutta sitä omaa tarinaa lisää vielä. Minulla tuli mitta täyteen. Siinä 27 ikävuoden kohdalla. Hiusten tippuessa päästä, aknen puhjetessa, rytmihäiriöiden kiusatessa, uniongelmien kanssa, hormonien ollessa sekaisin. Kolmen lapsen äitinä. Pussikeittoja, dieettejä, valmentajia, superdieettiä, ketoa, omia kokeiluja, listoja ja kieltoja, aina uusi maanantai vuosia sitä ennen. En minä sitä ollut koskaan halunnut. Eikä se oikeasti ollut koskaan minua varten. Minun vartaloni on aina parhaimmillaan 80 kilon yläpuolella, kuin alapuolella. Ja se on ollut vapauttavaa huomata.
En ole kolmeen vuoteen käynyt vaa´alla miettimässä, että saankohan tänään syödä. En ole koskaan ollut tyytyväisempi itseeni. Kun lopetin itseni kontrolloinnin, kroppakin alkoi muuttua takaisin siihen vahvaan olemukseen mikä on minulle ominaista ja ihanaa. Jaksan taas urheilla ja harrastaa lajia jonka lopetin kahdeksi vuodeksi, koska kroppa oli sekaisin kuin käkikello! Ja mikä ihme se nyt on kun ihminen laihduttaa 20v vuotta. Luoja miten pahalta se kuulostaa. Mutta sanon sen ääneen, koska niin moni muukin on tehnyt sitä yhtä kauan, ja jopa tuplasti kauemmin, saavuttamatta koskaan sitä jotain maagista lukua päässään, olematta koskaan tyytyväinen itseensä tai arvostavansa kehoaan ja sen ainutlaatuisuutta.
Monet kerrat olen ollut vihainen ja raivoissani siitä, ettei aikuinen kolmen lapsen äiti saisi rakastaa kehoaan. Ja sitten tajusin, että saanhan minää. Ja niin minä olen aina pohjimmiltani tehnytkin. Yhteiskunta ympärillä tosin ei ole koskaan yrittänyt auttaa. Dieettikulttuuri ja bisnes elää meidän lehdissä, somessa, kahvipöytäkeskusteluissa, sukupolvien välisissä hiljaisuuksissa, ihanteissa jotka ovat vain marginaalin luomaa harhaa.
Kahvipöytäkeskusteluissa, joissa voivotellaan, ettei saa ottaa pullaa tai kakkua. Vaikenen, koska en jaksa opettaa aikuisia ihmisiä, otan vain toisen palan kakkua ja mietin, että terapia tekisi kaikille niin hyvää. Vuoden karkkilakko nostaa myös karvat pystyyn, mikä hitto sen funktio on?! Mitä olet sen jälkeen?
Olen kyllästynyt siihen, että ylipaino on niin paljon ihmisarvokysymys. Olen kokenut sen, miten arvoni ihmisenä muuttuu kun olen pudottanut paljon painoa. Yhtäkkiä olen näkyvä niin monelle muulle, jotka eivät koskaan aiemmin edes tiedostaneet olemassaoloani. Aivan hirveän surullista ja lienee selvää, etten halunnut heidän seuraansa painonpudotuksen jälkeenkään.
Olen kyllästynyt myös siihen, että ylipainoiset naiset mielletään epävarmoiksi ja he puhuvat itselleen lähes poikkeuksetta todella rumasti, vähättelevät kaikkea itsessään. Aivan kuin sinussa ei olisi muuta! Eikä se ole yksilön vika, vaan yhteiskunnan! Siihen meidät opetetaan. Ei se ole ihme, että halutaan olla jotain muuta, kun lapsesta asti toitotetaan kuinka naisen pitää olla pieni, siro ja hiljainen.
Ja ai että on ihanaa olla kaikkea muuta! Minun oma, ihana kapinani tätä paskaa vastaan. Ja vastuu tietysti on yksilönä minulla. Haluanko alistua siihen. En halua.
Maailma ja hyvinvointi on valkoisten, nuorten ja hoikkien naisten. Se on surullinen fakta. Olemmalla osa standardia pääset paljon helpommalla.
Tämä on minun keho ja minulle ja monelle muulle valtavan kaunis ja ihana. Kykenevä, vahva, haluttava. Asiat, joiden vuoksi on nuorena ollut epävarma tai osat jotka ovat olleet häpeän aihe, ovat aikuisen naiseuteni ihanimmat asiat. Jos joudun maailmassa tekemään enemmän töitä asioiden eteen kokoni vuoksi, ollakseni uskottava, olkoon sitten niin. Mutta muiden vuoksi ei pidä muuttua.
Olenkohan toistanut sen jo tarpeeksi monta kertaa tässä postauksessa?
En pidä monesta muustakaan valtavirtaan istuvasta asiasta, miksi siis haluaisin olla osa toisten ideaalia ja lunastaa haluttavuuteni, kyvykkyyteni ja uhrata onnellisuuteni ja elämäni tavoittelemalla toisten ideaalia naiskauneutta? Omanarvontuntoni, karismani eivätkä itsevarmuuteni ole kiinni painosta. Paitsi sillä tavalla, että olen valtavan ylpeä vartalostani, sen muodoista ja kaarista, pehmeydestä ja voimasta. Ne ovat iso osa varmuuttani, kehonkuvaani ja seksuaalisuuttani. Olen ennemmin yksin kuin seison sellaisen takana joka ei ole minua. Hyvinvointi kyllä näkyy ihmisestä ulospäin, mutta se ei ole sidottu painoon eikä hoikkuus ole tae onnellisuudesta tai terveydestä.
Kehoni ei estä minua tällä hetkellä tekemästä mitään. Paitsi juoksemasta 30 kilometriä. Tosin en usko, että siihen kykenee muutenkaan moni ”normaalipainoinenkaan” noin vain sohvalta noustessaan.
Menen rannalle, teen kaikkea mitä haluan. Eikä minua estä ylipaino. Suurin ongelma on löytää bikinin alaosaa joka ei näytä vaipalta, koska ilmeisesti isot naiset eivät saa näyttää pakaroitaan rannalla.
Keho ei ole objekti joka pysyy samana 15v – 85v saakka. Se muuttuu koko ajan. Koronan takia esim. olen laihtunut, tiedän sen siitä että vatsanahkani menee ruttuun ja rintani laskevat, saan lisää selluliittiä. Mutta en halua kehuja siitä, että kehoni muuttuu, se on stressin aiheuttamaa. Ei se ole terveyttä. Terveyttä sen sijaan on hyvät yöunet ja uudelleen liikkumisen löytämisen ilo.
Kehoaan saa muokata. Kukaan ei sitä aikuisilta kiellä, mutta minusta tuntuu, ettei meille ole annettu juuri vaihtoehtoja kulttuurin osalta. Halutaan vain olla joku luku vaa´alla, vaikka ei edes tiedetä miltä näyttäisi siinä koossa tai kuinka voisi siinä koossa ylipäätään. Ja mitä keinoja sinne pääseminen saattaisi vaatia. Ja niitä pitää elämässä olla. Vaihtoehtoja siis. Onneksi uusia askelia otetaan joka päivä. Some, media ja muu kulttuuri muuttuu pikkuhiljaa, mutta muutos lähtee yksilöistä ja perheistä. Kukaan ei saisi olla ulkonäkönsä vanki, mutta valitettavan usein niin on.
Laihdutus ja ”dieettaaminen” ovat harvoin kovin tehokkaita. Ne loppuvat ajallaan ja kohta ollaan taas pisteessä, missä mietitään, että mitäs sitä sitten tekisi? Laihduttelisi kenties lisää? Jospa kuitenkaan ei. Etsi jotain muuta. Oletko ajatellut, että ehkä se oikea tyytymättömyys ei edes johdu kehostasi?
Ja yksi asia mikä minua triggeröi valtavasti, on lihavien ihmisten kohdalla puhe sisäisestä kauneudesta, että sen sisäisen maailman täytyy olla jotain todella ainutlaatuista, että joku voi haluta ja rakastaa tätä ihmistä ”kiloista ja lihavuudesta huolimatta”. Aargh. News flash. Maailmassa on myös ihmisiä, jotka haluavat ja pitävät myös isoja kehoja kauniina ja ihanina. Ei mitään ”siitä huolimatta”- paskaa, vaan hyvin paljon ”juurikin tämän kehon vuoksi”.
Surullista on, että varsinkin nuorena nämä ihmiset joutuvat esim kaveriporukoissa piilottamaan halujaan, koska joutuu naurunalaiseksi ja katsotaan kieroon. Nuorten maailma on niin julma, joskin joskus mietin ettei se lastentarha toisten kohdalla lopu koskaan. Ei kyetä ikinä asettumaan siihen taajuuteen, että ymmärtää, ettei se oma totuus, ihanteet, toiveet ja muut ole mikään absoluuttinen totuus. Ja se jos joku rumentaa ihmistä.
Karismaattinen ihminen hehkuu valoa ympärilleen ja vetää hänelle sopivat ihmiset luokseen. Onneksi seuransa voi valita. Tiesitkö, että olet viiden lähimmän ihmisesi summa? Tähän tekisi mieli lisätä, että sen vuoksi, koska olet apina. Mutta eihän niinkään saa sanoa.
Tämä kaikki vaatii aktiivista työtä, harjoittelua.
Kuvaa itseäsi, paljon. Siivoa somesta kaikki tilit, jotka aiheuttavat paineita, huonoa oloa, tyytymättömyyttä, raivoa. Näin minä teen. Ja jos aiheutan sellaista oloa muille, poistakaa ihmeessä. Sitten voi siirtyä siihen omaan arkeen. Ihmisuhteiden ei pidä perustua hallintaan, ne eivät saa aiheuttaa pelkoa, ahdistusta, syyllisyyttä eivätkä kahlita. Vaikeita asioita jälleen ja oman tilan ottaminen on sallittua.
Älä siedä paskapuhetta kehostasi, älä edes itseltäsi. Opettele. Tutustu itseesi, omiin ihanteisiin, siihen mikä tuo sinulle hyvinvointia, iloa ja onnistumista. Ja tämä nyt pätee naisiin yleensäkin.
Suosittelen myös tutustumaan pornoon niiden ”peruskategorioiden” ulkopuolelta. Miltä erilaiset vartalot ja alapäät näyttävät. Saatat yllättyä. Vaihtoehtoja on, niitä ei aina vain ehkä huomaa.
Elokuvien surkuhupaisat läskipuvut ovat jääneet 90- luvulle, lähes kokonaan. Mutta hassunhauskat lihavat esiintyvät edelleen ekstrana ja altavastaajina sarjoissa ja elokuvissa. Ylipainoinen nainen ei ole aktiivinen toimija juuri missään mediassa näkyvissä formaateissa. Ja ne koronakilomeemit. En edes aloita. Lapsellista, tyhmää ja varmasti monelle vaikea pala, mutta älä jaa sitä julkisesti. Toiset kuolee tähän tautiin ja etuoikeutetut kehot pelkää muutamaa kiloa läskiä.
Monelle kokemus omasta ”lihavuudesta” on kuitenkin aivan erityisen raastavaa ja tuntuu että jollain tasolla se on jopa traumatisoiva kokemus. Lihavuus voi lähteä meistä, mutta traumahan ei sitä tee. Trauma on jotain joka ei kalorivajeella katoa, vaan se täytyy ottaa osaksi itseä, hyväksyä se asia ja elää sen kanssa. Toisin sanoen tulla sinuiksi itsensä kanssa. Hyväksyä myös se henkinen trauma (ja viha, suru, ahdistus) osaksi itseä. Se ei ole irrallinen osa sinua, mutta se ei myöskään ole sinä. Etsi ne keinot, joilla voit paremmin. Ensin henkisesti ja ala sitten etsiä myös niitä hyvinvoinnin muita avaimia. Toivon, ettei kukaan aloittaisi inhosta itseä kohtaan talla pohjassa.
Älkää siis koskaan muuttuako itseänne yhteiskunnan tai muiden toiveiden mukaiseksi. Halun täytyy lähteä itsestä, omista arvoista ja toiveista käsin. Tuskin leikkaat hiuksiasi pois tai tatuoit naamaasi jos joku random ihminen kadulla niin käskee. Älä siis myöskään laihduta sellaisin perustein.
Kyse on monesti myös kehoturvasta. Ja myös kehorauhasta, jota lihaville ei kovin vähällä suoda. Mutta ennen kaikkea se turvan kokemus puuttuu monelta. Itse näen sen johtuvan paljolti siitä, kun ollaan rajoitettu pitkään sitä omaa elämää, eri uskomusten takia, ei olla kuunneltu kehon signaaleja esim. nälästä, kylläisyydestä, väsymyksestä, uupumuksesta. On kenties annettu liekaa huonoille ihmissuhteille, ei olla etsitty apua. Silloin ne oman kehon ja mielen rajat ovat vaikeasti tavoitettavissa ja niitä täytyy pikkuhiljaa alkaa tutkia ja hahmottaa eri keinoin.
Ein sanominen, liikunta, kehohoidot, terveet ihmisuhteet, terapia, seksi. Missä menee minun toiveiden ja halujen rajat, missä minä ja tämä keho kokee turvaa ja rauhaa. Ne ovat vaikeita asioita, mutta opeteltavissa. Sinulla on lupa voida paremmin. Eikä elämäntapamuutoksissa ainoa indikaattori ole painon huima lasku. On paljon muitakin. Mutta se on taas eri tarina.
Ja ei, en kannusta lihavuuteen. Iso keho tuo haasteita ja riskejä. Mutta asiat eivät tässä maailmassa ole joko tai, ja omilla aivoilla ajattelu on sallittu kaikille. Yhteiskunta ei muutu ellei yksilöt muutu. Lihavuutta ei maailmasta poista toisten ajaminen elämän mittaiseen itseinhoon, syömishäiriöihin ja muihin ongelmiin. Ihminen haluaa olla onnellinen ja hyväksytty. Ihminen haluaa elää. Omana itsenään. Täyttä elämää ilman pelkoja siitä, että joku Mattipetteri alkaa huudella miten inhottava ihminen olet, esim. rannalla, klubilla, kaupassa tai kuntosalilla. Omakin poteroni on monin osin kovin etuoikeutettu ja tiedostan sen, mutta haluan myös aidosti oppia ymmärtämään muita.
Älä siis kommentoi kenenkään kehoa. Yksinkertaisesti älä. Älä kehu ihmistä laihtumisesta, se on voinut aivan hyvin tapahtua masennuksen, surun tai syömishäiriön seurauksena. Älä siis kommentoi. Varsinkin naisiin tuntuu olevan sisäänrakennettu sellainen skanneri, joka aina toisia kohdatessa rekisteröi onko henkilö lihonut tai laihtunut. Siitä sitten jutellaan ja jauhetaan. Mikä hiton tapa se on?!
Ja kyllä, olen ylipainoinen kuntosaliohjaaja ja myyn myös elämäntapamuutoksia. Mutta en myy kärsimystä, vaan hyvinvointia. Siinä on ero.
Rauhaisaa äitienpäivää kaikille
-Mirka